keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Äidinrakkautta

 kuva löytyy täältä


Rakastan perhettäni. Se ei ole aina ollut itsestäänselvyys mutta nykyisin en voisi muuta mieltä ollakkaan. Perheellä tarkoitan äitiäni ja sisaruksiani, isääni ja hänen uutta perhettään. Ja tottakai omaa perhettäni Ukkoa, Pikkumöykkyä ja kahta koiraamme. Perhe on minulle kaikki. En osaa lajitella ketään tärkeämmäksi kuin toista (vaikka Pikkumöykky tuleekin varmasti ihan kuin itsestään ottamaan sen kärkipaikan). Äidin tai rakkaan mieheni menetys olisivat minulle yhtä raskaita asioita. Rakastan Ukkoani, äitiäni, isääni, sisaruksiani enkä voisi koskaan toivoa heille mitään pahaa. Tiedän, että he rakastavat minua vähintään yhtä paljon kuin minä heitä.


Me yritimme raskautua (onko se edes sana?) jo muutamia kuukausia ennen kuin Pikkumöykky ilmoitti tulostaan. Äitini oli jo jonkin aikaa kysellyt, milloin saisi ensimmäisen lapsenlapsensa. Kun äitini kuuli tulevansa elokuussa mummiksi, hän meinasi pakahtua onnesta. Hän hössötti koko alkuraskauden. Kunnes tuli viimeinkin käännekohta hänen elämässään. Ja tämä käännekohta oli ero hänen miehestään. En sano isäpuolestani, vaikka sitähän se mies virallisesti kai oli. Tuo mies on lapsuuteni pilaaja, narsistinen paskapää. Äitini teki vihdoin elämänsä parhaimman päätöksen ja lähti.


Nyt äitin on asunut jo pari kuukautta ilman tuota miestä. Ihanaa. Olen todella onnellinen ja iloinen siitä, että se mies ei enää kuulu minun elämääni eikä minun tarvitse enää koskaan kohdata tuota ihmistä. Äidilleni 20 vuoden pituisen suhteen loppuminen ei ole ollut se helpoin asia elämässä. Vaikka suhde on ollut kaikkea muuta kuin hyvä, ei ero ole koskaan helppoa. Etenkään kun siihen liittyy lapsen kanssa omakotitalosta muuttaminen 30 neliön yksiöön. Olen ollut äitini tukena. Tottakai, onhan hän yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä ja ollut aina minun tukenani. Katselin asuntoja, soittelin välittäjille ja sovin asuntoesittelyjä äitini ollessa töissä. Kannoin muuttolaatikoita ja siivosin wc:tä entisen asukkaan jäljiltä. Kiertelin huonekalukaupoissa ja hoidin esikouluikäistä pikkusiskoani. Kuuntelin äitini itkua, surua ja pahaa oloa. Toivoin, että aurinko vielä paistaa risukasaankin. No, onhan se hieman alkanut paistaakin.


Äitini on ostanut rivitalo-osakkeen ja pääsee pois pienestä yksiöstään. Hän soittelee minulle joka päivä ja pyytää katsomaan Hobbyhallin ruokailuryhmää ja Sotkan sohvaa. Hän puhuu pienestä pihasta, johon laittaa kukkasia. Äiti suunnittelee tapetointia ja maalausta. Ja minä kuuntelen, minä sanon mielipiteeni ja autan valinnoissa. Mutta. Mutta! Missä on se äiti, joka huolehtii myös vanhimmasta tyttärestään? Onko minusta tullut äidilleni enemmänkin ystävä kuin esikoislapsi? Olenhan jo aikuinen mutta eikö silti saa kaivata äitiään? Hän kuuntelee minun vauva-asioita jos saan suunvuoron. Hän kysyy minun vointiani jos saan sivulauseessa sanottua, että tänään on koskenut ja kolottanut. Ja minä kun niin toivoisin, että äitini olisi hysteerinen tuleva mummi, joka hössöttäisi minun voinnista ja kyselisi Pikkumöykyn liikkeistä päivittäin. Onhan hän minun äitini, hänen velvollisuutensa on olla kiinnostunut minunkin asioistani! 


Huoh. Helpotti. 


Sallittakoon tämä tällä kertaa anteeksi äidilleni, onhan hän suuressa muutosvaiheessa omassa elämässään. Soitin hänelle äsken ja hei, hän oli oikeasti INNOISSAAN huomisesta ultrasta!


Onkohan sittenkin vika minussa ja raskaushormoneissani? Olenko liian itsekäs?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti