torstai 31. maaliskuuta 2011

Pieniä paljastuksia...

75 % teistä lukijoista haluaisi tietää kuka minä olen. (Blogini etusivulla oli kysely aiheista, joita lukijat haluaisivat minusta tietää.) Tässä pientä esimakua siitä, pieniä paljastuksia, osa 1.

Kolmetoista asiaa, joista pidän:
1. perheeni - kokonaisuudessaan tulee aina olemaan nro1.
2. koirani - nuo kaksi ihanaa ja välillä niin rasittavaa karvaturria
3. ystävät - yksi lemppari ja muutamat muut tärkeät
4. hyvä ruoka - etenkin ravintolaruoka
5. shoppailu - viime aikoina on tullut sitä harrastettua aika paljonkin
6. herkuttelu - kaikki makear herkut jäätelöstä suklaaseen
7. kesä - lämpö, aurinko, rusketus...
8. lukeminen - Twilight-saaga, Potterit, Millenium-sarja, Anna-Leena Härkösen tuotanto...
9. sauna -  päästävä kahdesti viikossa, ihanaa yksin ja murun kanssa
10. saunaolut - tosin sitä en ole nauttinut marraskuun jälkeen :D tänään ostin I-oluen ja aion sen nautiskella saunassa joku päivä
11. raikkaan tuoksuiset suihkugeelit ja kosteusvoiteet - jättävät ihanan tuoksun iholle koko päiväksi
12. lenkkeily - yhdessä koirien ja Ukon kanssa metsässä aurinkoisella ilmalla
13. työni - ihmisten auttaminen ja hoitaminen antaa tunteen, että olen todella tärkeä
kuva täältä
 Kaksitoista asiaa, joita vihaan:
1. takatalvi - tuli ensimmäisenä mieleen kun katsoin ulos (vaikka nyt onkin ihan kiva ilma)
2. pakkaset - etenkin ne 20+ sai mun karvat kyllä nousemaan kun on pakko kuitenkin koirat lenkittää
3. hyttyset - oon niille jonkin verran allerginen enkä voi sietää sitä ininää korvan juuressa, etenkin yöllä. oonkin yltiöhysteerinen siitä, pidetäänkö ovia auki kesäiltaisin
4. itsekkyys - tarviiko selityksiä?
5. nartistisuus, omanapaisuus - taitaa olla vähän sama kuin edellinen, mutten vaan voi kestää
6. selkäkivut - nyt raskauden aikana on ollut yhtä tuskaa
7. maksaruuat - jo hajukin saa minut yökkimään
8. tyytymättömät hoitajia arvostamattomat asiakkaat - hoitajan työ on joskus rankkaa ;D
9. vessanpöntön kannen jättäminen ylös - etenkin jos Ukko on jättänyt sen illalla ylös ja yöllä istun kylmälle posliinille
10. nauhoituksen loppuminen kesken - nauhoittelen paljon hyviä sarjoja digiboksille (jos en ole kotona/ehdi katsomaan) ja joskus nauhoitus loppuu ennen ohjelman loppumista ja loppu jää näkemättä
11. hiusteni roikkuminen - leikkaan ne miten tahansa tai kasvatan kuinka paljon tahansa niin aina ne vaan roikkuvat tylsän litteinä
12. tupakointi sisätiloissa - haju tarttuu jokapaikkaan, hyi helvetti.


kuva täältä
Yksitoista bändiä/artistia joista pidän: (eivät ole paremmuusjärjestyksessä)
 1. Maija Vilkkumaa
2. Chisu
3. Suvi Teräsniska
4. Jenni Vartiainen
5. Lady Gaga
6. Rihanna
7. Sunrise Avenue
8. Skandinavian Music Group
9. Paramore
10. Kaija Koo
11. PMMP


Kymmenen asiaa ulkonäöstäni:
1. olen lyhyt - 160cm
2. brunette - mutta olen ollut punapää, blondi, mustatukkainen ja hiukseni ovat olleet todella lyhyet, puolipitkät ja on minulla ollut pidennyksetkin
3. siniset silmät
4. paksut, muhkeat huulet
5. pyöreät posket
6. minulla on ollut ennen raskauttakin muutama ylimäärinen kilo vyötäröllä
7. meikkaan (lähes) aina lähtiessäni jonnekin
8. pidän muodikkaista vaatteista mutten seuraa muotia orjallisesti, pidän vaatteita joista oikeasti pidän
9. ihoni on vaalea ja kuiva
10. raskauden myötä kasvoihini on tullut finnejä, joita ei ole ennen ollut
kuva täältä
Yhdeksän asiaa joita odotan:
1. Pikku-Onnin syntymää!
2. kevättä ja noiden kauheiden lumikasojen sulamista
3. maanantaina neuvolaa ja sydänäänien kuuntelua - aina yhtä ihanaa
4. lauantaisaunaa - ja sitä saunaolutta :D
5. kakun valmistumista uunista
6. tämän iltaista työpäivää - odotan jännityksellä, miten selkä kestää
7. ylimääräistä ultraa rv 30, jolloin tarkistetaan istukan paikka
8. loman alkua (alkaa maanantaina)
9. kesää ja hyviä vointeja
 kuva täältä
Kahdeksan lempiruokaani:
1. grillipihvi - ravintollassa syötynä, mieluiten härän sisäfileestä ja mediumina
2. fetasalaatti
3. uudet perunat ja voi
4. lihapullat
5. pepperonipitsa
6. Saarioisen isot vaaleat karjalanpiirakat - näihin on tullut himo raskausaikana
7. mansikat
8. kinkkukiusaus pekonilla
Seitsemän huonoa puoltani:
1. kynsien pureskelu - päätän aina lopettaa, mutten pysty
2. liiallinen herkuttelu
3. kiukuttelu pienistä asioista - etenkin raskausaikana
4. malttamattomuus - kaikki on saatava nyt ja heti
5. saamattomuus - joskus en saa aikaan jotain asiaa, joka olisi pakko hoitaa kuten vaatehuoneen siivous
6. lopahtava into liikunnan suhteen - käyn salillakin vain jaksottain (tosin nyt en enää ole käynyt ollenkaan)
7. äkkipikaisuus
Kuusi asiaa, jotka ärsyttävät tällä hetkellä:
1. töihin meno
2. päänsärky
3. lumisade
4. Ukon töissäolo - haluisin sen kainaloon
5. selkäkipu
6. tekee mieli kokista eikä sitä ole
Viisi asiaa, joihin kosken joka päivä:
1. Ukko
2. koirat
3. masu
4. jääkaappi
5. puhelin
kuva täältä
Neljä tv-ohjelmaa, jotka katson:
1. Täydelliset naiset - tosin sehän on nyt parin viikon tauolla
2. Idols
3. Greyn Anatomia
4. House
 kuva täältä
Kolme paikkaa, joista minut löytää:
1. koti
2. lenkkipolku
3. työpaikka
 kuva täältä
Kaksi lempiväriäni:
1. valkoinen
2. keväiset kirkkaat värit - pinkki, lime, keltainen...
Yksi asia, joka merkitsee eniten:
1. rakkaus  
 kuva täältä

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Blogi-identiteettikriisi


 Olen alkuraskaudesta lähtien lukenut muutamia raskausblogeja. Ensimmäinen, jota aloin lukemaan ja edelleenkin yksi vahvasti lemppariblogini on Sascian Kaurapuuroa & sydänääniä. Blogini etusivulta pääsette tutustumaan muihin seuraamiini blogeihin.

Kun aloin kirjoittaa omaa blogiani, ajatuksenani oli kirjoittaa blogia ihan vain omaksi ilokseni. Halusin jonkin tavan purkaa myös niitä huonoja fiiliksiä ja sekaisia tunteita. Alussa olin vahvasti sitä mieltä, että blogini pysyy salassa minut tuntevilta ihmisiltä enkä paljasta teksteissäni mitään niin yksityistä, että minut saatettaisiin tunnistaa. Olen hieman pehmennyt. Edelleenkin olen sitä mieltä, etten haluaisi tuttujen ihmisten lukevan blogiani, en halua kaikkia ihmisiä niin lähelle. On aivan eri asia kirjoittaa henkilökohtaisista asioista tuntemattomille lukijoilleni kuin tutuille ihmisille. Ukkoni ei ole tätä ymmärtänyt ja ihmetteekin aina, miksei hän saa lukea blogiani. Luulen, että joskus hän vielä tekee sen salaa...

Olen paljastanut teille jo ripauksen kotiani. Blogini etusivulla on vielä muutaman tunnin ajan gallup koskien aiheita, joita toivoisitte minun teille "paljastavan". Suurin osa teistä haluaisi tietää kuka minä olen. Mietinkin, miten sen teille kertoisin. Jos paljastan ja annan itsestäni kaiken tälle virtuaalipäiväkirjalleni, kuinka suuri on se todennäköisyys, että joku tuttuni eksyy tekstejäni lukemaan? Miten te, blogikonkarit, olette asiaan suhtautuneet ja päätyneet "paljastamaan" itsenne?


Ps. Oi mutsi mutsi- blogissa on käynnissä kiva arvonta, jossa arvotaan Lasten Taikamaan lahjakortti sekä lasten starchild-nahkatossut. Käykääpäs muutkin osallistumassa arvontaan täällä. Mikäli haluat kaksi arpaa ja näin siis tuplaat mahdollisuutesi voittaa, kerro arvonnasta linkin kera omassa blogissasi. Kuva täältä.

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Pikku-Onnille tänään ostettua

Pikkumöykky tunnetaan nykyisin Onnina. Halusin jonkun oikean nimen pojan "työnimeksi" ja mikä olisi ihanampi kuin Onni. Onhan hän äidin ja isän suurin onni.

Kävin tänään parhaan ystäväni J:n (joka on myös yksi Onnin tulevista kummeista) kanssa kaupoilla ja ostin pikkuiselle taas vaatteita. En voinut vastustaa kiusausta kun nyt vihdoin tiesin mitä väriä ostaa.


 ruskea gollegepuku (koko 56), Kappahal, 12,95,-

 2 pipoa 3,95,- sukkia 3,95,- ja J-kummin ostamat ensitossut 7,95,- H&M

 sini-harmaa gollegepuku (koko 56), H&M, 12,95,-

2 yöpukua (koko 56), H&M, 12,95,-

Äiti ainakin tykkää. Toivottavasti Onnikin.

- Anski ja Onni 21+4

Home sweet home

Blogini etusivulla on kohta viikon verran ollut gallup tulevista paljastusteni aiheista. Vastauksia onkin jo tullut, vielä on yksi päivä aikaa vaikuttaa. Sitä ennen haluan paljastaa teille jo jotain, jota jokunen onkin jo toivonut nimittäin kotini. Asumme Ukkoni kanssa rivitalokolmiossa joen rannalla. Harmikseni minulla ei nyt ole todistetta tuosta takapihallamme virtaavasta joesta, mutta lupaan kuvata takapihaa kesällä.

Olohuone. Pidän olohuoneestamme todella, vaikka joskus se tuntuu liian täydeltä ja hajanaiselta. Huone näyttää kuitenkin juuri minulta, meiltä.


Yllä maaliskuu 2011, alakuvat joulu 2010 sekä kesä 2010.                                                                                                  
 Yläkuvassa kurkkii toinen koiramme.



Keittiö on aikalailla alkuperäisessä kunnossaan (alkuperäisellä tarkoitan sitä, että me emme ole remontoineet sitä). Ei ihan lempparikeittiö, mutta käytännöllinen.


Makuuhuone. Tästä tykkään myös. Huomaatte varmaan, ettei meillä ole verhoja makuuhuoneessa. Olen ne kyllä ostanut (useammatkin) mutten koskaan ole saanut niitä ikkunoihin. Enkä oikeastaan enää edes kaipaa niitä.

 

 Tässä nukkumassa toinen koiruliini.

Entinen vierashuone, tuleva lastenhuone, Pikkumöykyn pesä. Huone on vielä lähes tyhjillään, enkä halua paljastaa siitä vielä tämän enempää...


Ovi takapihalle.

Takapihalta. Vihaan tuota keltaista seinää, mutta sitä ei saa maalata, ennen kun koko taloyhtiö alkaa vihaamaan sitä...



Kodinhoitohuone ja wc ovat kokeneet pieniä uudistuksia.





Sauna, lempparipaikkani. Tehtiin sauna- ja kylpyhuoneremontti alkuvuodesta 2010.




Tässä se sitten on, my home sweet home. Pikkumöykyn koti. Kertokaa mielipiteenne vapaasti.

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Superhoitsu

 kuva löytyy täältä

Olin tänään töissä. Olin eilen töissä ja olin edellisenä päivänäkin töissä. Ja sen kyllä huomaa. Kuinka jaksan huomisen? En ole liki kahteen kuukauteen tehnyt neljä päivää putkeen töitä. (Olen siis ollut sairaslomalla ja nyt parhaillaan osa-aikasairauslomalla selkäkipujen takia.) Neljä päivää, sehän on ihan normaalia. Ennen raskautta aloin väsymään vasta seitsemännen päivän jälkeen. Nyt pelkään, että selkä sanoo itsensä irti tästä kehosta ja mahassakaan ei hyvältä tunnu.


Työskentelen kotihoidossa lähihoitajana. Työnkuvaani kuuluu asiakkaiden luo tehtävät kotikäynnit. Avustamme kotona asuvia eri-ikäisiä, mutta lähinnä iäkkäitä ihmisiä päivittäisissä toiminnoissa kuten hygieniaan ja ruokailuun liittyvissä asioissa. Huolehdimme asiakkaidemme lääkehoidosta: pistämme injektioita, jaamme lääkkeitä ja huolehdimme lääkeseurannasta. Hoidamme haavoja, poistamme tikkejä leikkaushaavoista ja huolehdimme ihon perushoidosta. Annamme hoivaa ja hoitoa liikuntakyvyttömille ja yksinäisille, dementoituneille ja psyykkisesti hyvinkin sairaille ihmisille. Toisinaan työni on fyysisesti kevyttä asiakkaiden kanssa keskustelua ja toisinaan fyysisesti hyvinkin rankkaa isokokoisten ihmisten siirtämistä. Oman haasteensa tuo työolosuhteet. Asiakkaiden koti on työympäristömme, jossa en voi tehdä muutoksia parantaakseni omaa ergonomiaani ja joudun sopeutumaan pieniin tiloihin, joissa pitäisi tehdä suuria asioita. 


Ilman selkävaivojakin työni on haasteellista raskaana olevalle naiselle. Kuljemme asiakkailta toisille pääasiassa yksin työautoilla. Joskus ajomatkat ovat pitkiä ja kiiressä ajellaan vain mummolta toiselle. Ollessani kymmenien kilometrien päässä toimistostamme, menossa mummukan kanssa suihkuun tai alkaessani hoitamaan hänen haavaansa huomaan kohdun painavan rakkoani ja yhtäkkiä kärsinkin kovasta pissahädästä. Jos mummu elää kodissa, jossa hänen omatkin eritteensä ovat pitkin lattioita, ei varmaan tule mieleen lainata hänen wc:tään. Ei muuta kun hymyä huuleen ja hommiin! Kerrostaloissa rappusten kapuaminen ei enää onnistu niin kuin ennen, maha vain tulee tielle. Passiivinen tupakointi on haitaksi minulle ja etenkin vauvalleni, miten sanon siitä papparaiselle, joka on ikänsä polttanut sikaria sohvan nurkassaan? Kun kärsin hirveästä nälästä ja janosta joudun tietenkin lämmittämään asiakkaille herkkulounaita. Pienessä wc:ssä asiakasta pestessä ja pukiessa saan selkäkrampin enkä pääse enää ylös. Keneltä pyydän apua? Asiakkaalta, joka ei itsekään pääse ylös pöntöltä? Työkaverilta, joka on toki puhelimen päässä mutta saattaa olla vartin tai puolen tunnin ajomatkan päässä?


kuva löytyy täältä


Tunnen itseni huonoksi ja valittavaksi odottajaksi kun olen ollut ja olen sairaslomalla. Tuntuu, että hoitoalalla on oltava supernainen. Hoitaja, joka antaa kaikkensa muttei koskaan saa ansaitsemaansa kiitosta ja palkkaa. 

Kuinka jaksaa painaa ja tehdä rankkaa hoitotyötä raskaana? Mistä saa lisävoimia jos pelkkä kotona imuroiminen saa selän tuntumaan tuhansista puukoniskuista kärsineeltä? Onko pakko jos ei vaan jaksa? Ja jos ei jaksa, jos päättää luovuttaa, niin kuinka säilyttää oma mielenterveys kotona ollessa?

 kuva löytyy täältä


Rentouttavaa lauantai-iltaa!

- Anski the superhoitsu ja Pikkumöykky 21+2

torstai 24. maaliskuuta 2011

Sektiopelkoa

kuva löytyy täältä


Kerroin aiemmassa postauksessani tämän päiväisestä rakenneultrasta. Mainitsin myös siitä, että joudun/pääsen rv 30 uudelleen tarkistusultraan istukan paikan takia. Nyt istukka on siis kohdun takaseinämässä, lähellä kohdun suuta. Viikolla 30 tarkastetaan onko istukka muuttanut paikkaansa pois päin kohdun suulta. Ilmeisesti istukka ei siis itsessään liiku mihinkään vaan kohdun kasvaessa se muuttaa paikkaansa kohdun mukana. Kätilö sanoi minulle, että herkästi laittavat tulevat äidit tulemaan kontrolliultraan jos rakenneultrassa istukka on lähellä kohdun suuta, ihan varotoimenpiteenä. Hän painotti minulle, ettei ole mitään syytä huoleen ja kaikki on nyt aivan hyvin. Ei tullut mieleenkään kysyä mitä kohdun suun lähellä oleva istukka tarkoittaa käytännössä. Olin niin innoissani terveestä poika vauvastani.


Nyt on pelko kuitenkin pesiytynyt päähäni. Luin netistä (juuri niiltä kammottavilta keskustelupalstoilta), että usein kohdun suulla oleva istukka saattaa aiheuttaa raskauden aikana verenvuotoa ja synnytys tulee tapahtumaan sektion muodossa. Usein istukka kuitenkin vaihtaa paikkaa ja nousee kohdun mukana ylemmäs, jolloin syytä huoleen ei ole ja synnytys voi tapahtua alakautta. Toisinaan se taas ei vaihda paikkaa. Siis APUA. En halua sektiota, en todella halua. En halua rumaa arpea. En halua leikkausta. En kipeää leikkaushaavaa ja leikkauksen jälkeisiä kipuja. Haluan saada lapseni rinnalleni heti syntymän jälkeen, en vasta sitten kun minut on parsittu kasaan. Haluan päästä kävelemään pian synnytyksen jälkeen,en muutaman päivän kuluttua. En halua olla lääketokkurassa vaan nauttia kaikista lapseni ensimmäisistä hetkistä.


Pelottaa. Synnytys ei ole tähän päivään mennessä aiheuttanut minulle yhtään pelkoja. Ei ennen tätä päivää ja uhkaa sektiosta. Ukko yritti rauhoitella minua sillä, että kätilö sanoi kaiken olevan hyvin eikä syytä huoleen nyt ole. Kyseessähän on vain varotoimi, tarkistusultra. Silti pelkään. Toivon totisesti, että istukka vaihtaa sen verran paikkaansa, että synnytys voi tapahtua alateitse. Onneksi on vielä aikaa rutkasti. Kaikki kääntyy varmasti vielä parhain päin. Eikö?

Hei rakkaani,

äiti ja isi näkivät tänään sinut toista kertaa. Olet pieni ja suloinen, oikea vauva.  Ensimmäisenä halusit näyttää meille komean kuperkeikkasi. Kätilö sanoi sinun olevan tuleva voimistelija. Kovasti liikuit ja menit karkuun ultraäänianturia. Voi sinua hassua, äiti ja isi halusivat vain katsella sinua. Kätilö näytti meille sinun pienen sydämesi ja sen kammiot, eteiset ja veren virtaukset. Löysimme pikkuaivosi, munuaisesi, virtsarakkosi ja mahalaukkusi. Sinulla on kaikki siellä oikein hyvin ja olet kehittynyt hyvää vauhtia. Äiti ei voi uskoa, että painat jo melkein 400g. Pian siellä massussa on puoli kiloa kultaa!


Äiti ja isi tarkastelivat sinua tarkasti ja kätilötäti vaihvisti uskomuksemme.
kuva löytyy täältä Pikkumöykky, sinä olet poika. Meidän rakas poikamme. Isi meinasi haljeta ylpeydestä ja sanoikin kätilölle tieneensä kokoajan sinun olevan poika. Rakastamme sinua jo kovasti pieni rakas poikamme!

Me näemme vielä ainakin kerran sinut ruudun kautta, viikolla 30 äiti menee kätilön tutkittavaksi jälleen. Täti haluaa varmuuden vuoksi tarkastaa istukkasi paikan. Kohdun kasvaessa saattaa istukkasi olla hieman liian lähellä kohdunsuuta. Äiti ei oikein tiedä mitä se tarkoittaa, mutta kätilö painotti ettei saa huolehtia koska mitään hätää ei ole. Kyseessä on vain tarkistus, varotoimenpide. Ja mielelläänhän äiti sinut näkeekin taas!


Sinun mummi, vaari, kummi ja eno ovat saaneet jo vinkin ostaa sinulle sinisiä vaatteita. He ovat kaikki hyvin iloisia ja onnittelivat meitä kovasti.


Kasva vielä siellä turvassa rakkaani, elokuussa näemme! 


- Äitisi

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Äidinrakkautta

 kuva löytyy täältä


Rakastan perhettäni. Se ei ole aina ollut itsestäänselvyys mutta nykyisin en voisi muuta mieltä ollakkaan. Perheellä tarkoitan äitiäni ja sisaruksiani, isääni ja hänen uutta perhettään. Ja tottakai omaa perhettäni Ukkoa, Pikkumöykkyä ja kahta koiraamme. Perhe on minulle kaikki. En osaa lajitella ketään tärkeämmäksi kuin toista (vaikka Pikkumöykky tuleekin varmasti ihan kuin itsestään ottamaan sen kärkipaikan). Äidin tai rakkaan mieheni menetys olisivat minulle yhtä raskaita asioita. Rakastan Ukkoani, äitiäni, isääni, sisaruksiani enkä voisi koskaan toivoa heille mitään pahaa. Tiedän, että he rakastavat minua vähintään yhtä paljon kuin minä heitä.


Me yritimme raskautua (onko se edes sana?) jo muutamia kuukausia ennen kuin Pikkumöykky ilmoitti tulostaan. Äitini oli jo jonkin aikaa kysellyt, milloin saisi ensimmäisen lapsenlapsensa. Kun äitini kuuli tulevansa elokuussa mummiksi, hän meinasi pakahtua onnesta. Hän hössötti koko alkuraskauden. Kunnes tuli viimeinkin käännekohta hänen elämässään. Ja tämä käännekohta oli ero hänen miehestään. En sano isäpuolestani, vaikka sitähän se mies virallisesti kai oli. Tuo mies on lapsuuteni pilaaja, narsistinen paskapää. Äitini teki vihdoin elämänsä parhaimman päätöksen ja lähti.


Nyt äitin on asunut jo pari kuukautta ilman tuota miestä. Ihanaa. Olen todella onnellinen ja iloinen siitä, että se mies ei enää kuulu minun elämääni eikä minun tarvitse enää koskaan kohdata tuota ihmistä. Äidilleni 20 vuoden pituisen suhteen loppuminen ei ole ollut se helpoin asia elämässä. Vaikka suhde on ollut kaikkea muuta kuin hyvä, ei ero ole koskaan helppoa. Etenkään kun siihen liittyy lapsen kanssa omakotitalosta muuttaminen 30 neliön yksiöön. Olen ollut äitini tukena. Tottakai, onhan hän yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä ja ollut aina minun tukenani. Katselin asuntoja, soittelin välittäjille ja sovin asuntoesittelyjä äitini ollessa töissä. Kannoin muuttolaatikoita ja siivosin wc:tä entisen asukkaan jäljiltä. Kiertelin huonekalukaupoissa ja hoidin esikouluikäistä pikkusiskoani. Kuuntelin äitini itkua, surua ja pahaa oloa. Toivoin, että aurinko vielä paistaa risukasaankin. No, onhan se hieman alkanut paistaakin.


Äitini on ostanut rivitalo-osakkeen ja pääsee pois pienestä yksiöstään. Hän soittelee minulle joka päivä ja pyytää katsomaan Hobbyhallin ruokailuryhmää ja Sotkan sohvaa. Hän puhuu pienestä pihasta, johon laittaa kukkasia. Äiti suunnittelee tapetointia ja maalausta. Ja minä kuuntelen, minä sanon mielipiteeni ja autan valinnoissa. Mutta. Mutta! Missä on se äiti, joka huolehtii myös vanhimmasta tyttärestään? Onko minusta tullut äidilleni enemmänkin ystävä kuin esikoislapsi? Olenhan jo aikuinen mutta eikö silti saa kaivata äitiään? Hän kuuntelee minun vauva-asioita jos saan suunvuoron. Hän kysyy minun vointiani jos saan sivulauseessa sanottua, että tänään on koskenut ja kolottanut. Ja minä kun niin toivoisin, että äitini olisi hysteerinen tuleva mummi, joka hössöttäisi minun voinnista ja kyselisi Pikkumöykyn liikkeistä päivittäin. Onhan hän minun äitini, hänen velvollisuutensa on olla kiinnostunut minunkin asioistani! 


Huoh. Helpotti. 


Sallittakoon tämä tällä kertaa anteeksi äidilleni, onhan hän suuressa muutosvaiheessa omassa elämässään. Soitin hänelle äsken ja hei, hän oli oikeasti INNOISSAAN huomisesta ultrasta!


Onkohan sittenkin vika minussa ja raskaushormoneissani? Olenko liian itsekäs?

Ultraodotuksia

Kiitos teille ihanat lukijat, olette lisääntyneet! Toivottavasti olette myös huomanneet etusivulla olevan gallupin koskien blogiani ja mahdollisia tulevia paljastuspostauksia. 

 kuva löytyy täältä

Tänään on 20+6. Huhhei, huomenna alkaa siis 22.raskausviikko (21+0). Ja huomenna on se pitkään odotettu rakenneultra. Tunnen oloni pikkulapseksi jouluaatonaattona. Mahan pohjassa kutittelee (myös Pikkumöykky), jännittää, pelottaa enkä osaa olla paikoillani kun toivon huomisen jo tulevan! Onneksi ultra on aamusta. Menen huomenna töihin aamu seitsemältä ja ehdin pari tuntia tehdä töitä ennen ultraan menoa. Eipä tarvi ainakaan kotonaan pyöriä ja odotella ajan menevän eteenpäin. 


Minulla ja Ukolla on alusta asti ollut aika poikaolo. Poikaa jossain vaiheessa "toivoinkin". Älkää käsittäkö väärin, meille ei ole väliä kumpaa sukupuolta Pikkumöykky on, mutta lähinnä mielenkiinto poikavauvojen hoitoon on tällähetkelle suurempi. Meidän läheisillä on monilla pikkuprinsessoja, joita olen hoitanut mutta koskaan en ole hoitanut pientä poikavauvaa. Siitä siis se mielenkiinto. 

Nyt oloni on muuttunut tyttöoloksi. Olen nähnyt unta ihanasta pinkistä lastenhuoneesta ja vaaleanpunaisista vaatteista. Syön (lue himoitsen) kaikkea makeaa, etenkin nyt raskauden puolessa välissä. Finnejä on putkahdellut välillä keskelle otsaa, vaikken ole koskaan noista talipalloista kärsinyt. Pikkumöykyn syke on aina ollut 160+, joka on myöskin tytön "merkki" vanhan kansan uskomusten mukaan. 

 kuva löytyy täältä

Oli miten oli, tuli kumpi tuli niin huomenna se toivottavasti selviää! Pidättehän peukkuja, että kaikki on kunnossa vaavelilla?

Kerron huomenna uutiset.