Hiljaiseloa ja sisustusintoa

rv 23+

Muutaman päivän hiljaiselon jälkeen olen täällä taas. Syy pieneen taukoon on ollut huoli vauvasta, sistustusinto sekä yleinen laiskuus. Viikonloppuna kävimme Ukkoni kanssa Ikeassa ja ostimme PikkuOnnin huoneeseen kaikken tarvittavan, jota tuosta ruotsalaisesta halpaketjusta oli saatavilla. Näiden ostosten inspiroimana olemme laittaneet vauvanhuonetta kuntoon kasailemalla kalusteita, laittamalla verhot ikkunaan ja järjestelemällä pikkuiset vaatteita ja muita tavaroita paikoilleen.

Tästä hirmuisesta urakasta (joka sai selkäni taas huutamaan apua) johtuen myös Onni on ollut rauhallinen. Onni oli koko viikonlopun niin hiljainen, etten tuntenutkaan liikkeitä niinkuin ennen, vaan tunsin muutamia liikkeitä päivän aikana. Sunnuntaina olin huolesta jo niin sekaisin, että soitin äitiyspolille. Pääsimmekin sitten samantien lääkärin luokse, joka ultrasi pikkuisen. Siellä kuvaruudulla se äitin pampula liikkui ja potki, minä en vaan tuntenut yhtään mitään!? Kohdunsuun tilanne oli ok ja lääkärin mukaan vauva voi hyvin. Vatsaani tunnustellessa hän totesi, että minulla on ilmaa vatsassa ja myönsin kärsiväni ummetuksesta. En tiedä voiko ummetus olla syynä siihen, etten tuntenut liikkeitä. Lääkäri sanoi vain, että kyllähän vauvan liikkeiden pitää tuntua, mutta joskus on hiljaisia päiviä. Ota noista sitten selvää. En tajunnut sen kummempia edes kysellä, olin niin helpottunut tiedosta, että Onni voi hyvin. 

Maanantaina Onni vietti edelleen hiljaiseloa vaikka nautiskelin sokeria (karkkilakko ei muuten oikein ottanut tuulta alleen) ja tökin mahaa vähänväliä. Masusta tuntui pienen pieni tönäisy silloin tällöin, muttei mitään niin vahvaa tönäisyä mitä aiemmin on tuntunut. Vasta tänään päivällä on pikkuinen aloittanut liikehdintänsä entiseen malliin. Ja voi kuinka olen iloinen! Keräsikö Onni voimia ja energiaa kasvuunsa (joka taitaa näillä viikoilla erityisen nopeaa) vai oliko hän vain väsynyt? Sitä en taida saada mitenkään selville mutta olen tyytyväinen että hiljaiselo on ohitse.

Onnin huoneen lisäksi olen tuonut kotiimme hieman keväistä ilmettä. Sain hyllyn keittiön ikkunan alle ja tarkoituksenani on alkaa kasvattamaan siinä yrttejä. En ole koskaan ollut mikään viherpeukalo ja tapan jopa viherkasvit mutta aina voi yrittää. En usko, että yrttien istutus ja kasvattaminen nyt voi kovin hankalaa olla...

Huomatkaa valtava lumikasa, joka ei vaan sula! Katolta talvella tiputetut lumet taitavat olla takapihalla vielä vappunakin.

Aloitan viimeistään huomenna haasteen, josta kerroin aiemmassa postauksessani. Nyt kääriydyn sohvalle nautiskelemaan kevätkodistani tänään postilaatikkoon tipahtaneen Kauneus&Terveys-lehden parissa.

- Anski ja PikkuOnni 23+5

Ps. Tuo ruma jälki, joka näkyy napani yläpuolella on arpi napakorusta, jonka otin joskus seitsemän vuotta sitten. Se sitten tulehtui ja edelleen kärsin rumasta arvesta.

Sektiopelkoa

kuva löytyy täältä

Kerroin aiemmassa postauksessani tämän päiväisestä rakenneultrasta. Mainitsin myös siitä, että joudun/pääsen rv 30 uudelleen tarkistusultraan istukan paikan takia. Nyt istukka on siis kohdun takaseinämässä, lähellä kohdun suuta. Viikolla 30 tarkastetaan onko istukka muuttanut paikkaansa pois päin kohdun suulta. Ilmeisesti istukka ei siis itsessään liiku mihinkään vaan kohdun kasvaessa se muuttaa paikkaansa kohdun mukana. Kätilö sanoi minulle, että herkästi laittavat tulevat äidit tulemaan kontrolliultraan jos rakenneultrassa istukka on lähellä kohdun suuta, ihan varotoimenpiteenä. Hän painotti minulle, ettei ole mitään syytä huoleen ja kaikki on nyt aivan hyvin. Ei tullut mieleenkään kysyä mitä kohdun suun lähellä oleva istukka tarkoittaa käytännössä. Olin niin innoissani terveestä poika vauvastani.


Nyt on pelko kuitenkin pesiytynyt päähäni. Luin netistä (juuri niiltä kammottavilta keskustelupalstoilta), että usein kohdun suulla oleva istukka saattaa aiheuttaa raskauden aikana verenvuotoa ja synnytys tulee tapahtumaan sektion muodossa. Usein istukka kuitenkin vaihtaa paikkaa ja nousee kohdun mukana ylemmäs, jolloin syytä huoleen ei ole ja synnytys voi tapahtua alakautta. Toisinaan se taas ei vaihda paikkaa. Siis APUA. En halua sektiota, en todella halua. En halua rumaa arpea. En halua leikkausta. En kipeää leikkaushaavaa ja leikkauksen jälkeisiä kipuja. Haluan saada lapseni rinnalleni heti syntymän jälkeen, en vasta sitten kun minut on parsittu kasaan. Haluan päästä kävelemään pian synnytyksen jälkeen,en muutaman päivän kuluttua. En halua olla lääketokkurassa vaan nauttia kaikista lapseni ensimmäisistä hetkistä.


Pelottaa. Synnytys ei ole tähän päivään mennessä aiheuttanut minulle yhtään pelkoja. Ei ennen tätä päivää ja uhkaa sektiosta. Ukko yritti rauhoitella minua sillä, että kätilö sanoi kaiken olevan hyvin eikä syytä huoleen nyt ole. Kyseessähän on vain varotoimi, tarkistusultra. Silti pelkään. Toivon totisesti, että istukka vaihtaa sen verran paikkaansa, että synnytys voi tapahtua alateitse. Onneksi on vielä aikaa rutkasti. Kaikki kääntyy varmasti vielä parhain päin. Eikö?

Hei rakkaani,

äiti ja isi näkivät tänään sinut toista kertaa. Olet pieni ja suloinen, oikea vauva.  Ensimmäisenä halusit näyttää meille komean kuperkeikkasi. Kätilö sanoi sinun olevan tuleva voimistelija. Kovasti liikuit ja menit karkuun ultraäänianturia. Voi sinua hassua, äiti ja isi halusivat vain katsella sinua. Kätilö näytti meille sinun pienen sydämesi ja sen kammiot, eteiset ja veren virtaukset. Löysimme pikkuaivosi, munuaisesi, virtsarakkosi ja mahalaukkusi. Sinulla on kaikki siellä oikein hyvin ja olet kehittynyt hyvää vauhtia. Äiti ei voi uskoa, että painat jo melkein 400g. Pian siellä massussa on puoli kiloa kultaa!

Äiti ja isi tarkastelivat sinua tarkasti ja kätilötäti vaihvisti uskomuksemme.
kuva löytyy täältä Pikkumöykky, sinä olet poika. Meidän rakas poikamme. Isi meinasi haljeta ylpeydestä ja sanoikin kätilölle tieneensä kokoajan sinun olevan poika. Rakastamme sinua jo kovasti pieni rakas poikamme!

Me näemme vielä ainakin kerran sinut ruudun kautta, viikolla 30 äiti menee kätilön tutkittavaksi jälleen. Täti haluaa varmuuden vuoksi tarkastaa istukkasi paikan. Kohdun kasvaessa saattaa istukkasi olla hieman liian lähellä kohdunsuuta. Äiti ei oikein tiedä mitä se tarkoittaa, mutta kätilö painotti ettei saa huolehtia koska mitään hätää ei ole. Kyseessä on vain tarkistus, varotoimenpide. Ja mielelläänhän äiti sinut näkeekin taas!


Sinun mummi, vaari, kummi ja eno ovat saaneet jo vinkin ostaa sinulle sinisiä vaatteita. He ovat kaikki hyvin iloisia ja onnittelivat meitä kovasti.


Kasva vielä siellä turvassa rakkaani, elokuussa näemme! 


- Äitisi

Äidinrakkautta

 kuva löytyy täältä

Rakastan perhettäni. Se ei ole aina ollut itsestäänselvyys mutta nykyisin en voisi muuta mieltä ollakkaan. Perheellä tarkoitan äitiäni ja sisaruksiani, isääni ja hänen uutta perhettään. Ja tottakai omaa perhettäni Ukkoa, Pikkumöykkyä ja kahta koiraamme. Perhe on minulle kaikki. En osaa lajitella ketään tärkeämmäksi kuin toista (vaikka Pikkumöykky tuleekin varmasti ihan kuin itsestään ottamaan sen kärkipaikan). Äidin tai rakkaan mieheni menetys olisivat minulle yhtä raskaita asioita. Rakastan Ukkoani, äitiäni, isääni, sisaruksiani enkä voisi koskaan toivoa heille mitään pahaa. Tiedän, että he rakastavat minua vähintään yhtä paljon kuin minä heitä.


Me yritimme raskautua (onko se edes sana?) jo muutamia kuukausia ennen kuin Pikkumöykky ilmoitti tulostaan. Äitini oli jo jonkin aikaa kysellyt, milloin saisi ensimmäisen lapsenlapsensa. Kun äitini kuuli tulevansa elokuussa mummiksi, hän meinasi pakahtua onnesta. Hän hössötti koko alkuraskauden. Kunnes tuli viimeinkin käännekohta hänen elämässään. Ja tämä käännekohta oli ero hänen miehestään. En sano isäpuolestani, vaikka sitähän se mies virallisesti kai oli. Tuo mies on lapsuuteni pilaaja, narsistinen paskapää. Äitini teki vihdoin elämänsä parhaimman päätöksen ja lähti.


Nyt äitin on asunut jo pari kuukautta ilman tuota miestä. Ihanaa. Olen todella onnellinen ja iloinen siitä, että se mies ei enää kuulu minun elämääni eikä minun tarvitse enää koskaan kohdata tuota ihmistä. Äidilleni 20 vuoden pituisen suhteen loppuminen ei ole ollut se helpoin asia elämässä. Vaikka suhde on ollut kaikkea muuta kuin hyvä, ei ero ole koskaan helppoa. Etenkään kun siihen liittyy lapsen kanssa omakotitalosta muuttaminen 30 neliön yksiöön. Olen ollut äitini tukena. Tottakai, onhan hän yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä ja ollut aina minun tukenani. Katselin asuntoja, soittelin välittäjille ja sovin asuntoesittelyjä äitini ollessa töissä. Kannoin muuttolaatikoita ja siivosin wc:tä entisen asukkaan jäljiltä. Kiertelin huonekalukaupoissa ja hoidin esikouluikäistä pikkusiskoani. Kuuntelin äitini itkua, surua ja pahaa oloa. Toivoin, että aurinko vielä paistaa risukasaankin. No, onhan se hieman alkanut paistaakin.


Äitini on ostanut rivitalo-osakkeen ja pääsee pois pienestä yksiöstään. Hän soittelee minulle joka päivä ja pyytää katsomaan Hobbyhallin ruokailuryhmää ja Sotkan sohvaa. Hän puhuu pienestä pihasta, johon laittaa kukkasia. Äiti suunnittelee tapetointia ja maalausta. Ja minä kuuntelen, minä sanon mielipiteeni ja autan valinnoissa. Mutta. Mutta! Missä on se äiti, joka huolehtii myös vanhimmasta tyttärestään? Onko minusta tullut äidilleni enemmänkin ystävä kuin esikoislapsi? Olenhan jo aikuinen mutta eikö silti saa kaivata äitiään? Hän kuuntelee minun vauva-asioita jos saan suunvuoron. Hän kysyy minun vointiani jos saan sivulauseessa sanottua, että tänään on koskenut ja kolottanut. Ja minä kun niin toivoisin, että äitini olisi hysteerinen tuleva mummi, joka hössöttäisi minun voinnista ja kyselisi Pikkumöykyn liikkeistä päivittäin. Onhan hän minun äitini, hänen velvollisuutensa on olla kiinnostunut minunkin asioistani! 


Huoh. Helpotti. 


Sallittakoon tämä tällä kertaa anteeksi äidilleni, onhan hän suuressa muutosvaiheessa omassa elämässään. Soitin hänelle äsken ja hei, hän oli oikeasti INNOISSAAN huomisesta ultrasta!


Onkohan sittenkin vika minussa ja raskaushormoneissani? Olenko liian itsekäs?

Ultraodotuksia

Kiitos teille ihanat lukijat, olette lisääntyneet! Toivottavasti olette myös huomanneet etusivulla olevan gallupin koskien blogiani ja mahdollisia tulevia paljastuspostauksia. 

 kuva löytyy täältä

Tänään on 20+6. Huhhei, huomenna alkaa siis 22.raskausviikko (21+0). Ja huomenna on se pitkään odotettu rakenneultra. Tunnen oloni pikkulapseksi jouluaatonaattona. Mahan pohjassa kutittelee (myös Pikkumöykky), jännittää, pelottaa enkä osaa olla paikoillani kun toivon huomisen jo tulevan! Onneksi ultra on aamusta. Menen huomenna töihin aamu seitsemältä ja ehdin pari tuntia tehdä töitä ennen ultraan menoa. Eipä tarvi ainakaan kotonaan pyöriä ja odotella ajan menevän eteenpäin. 


Minulla ja Ukolla on alusta asti ollut aika poikaolo. Poikaa jossain vaiheessa "toivoinkin". Älkää käsittäkö väärin, meille ei ole väliä kumpaa sukupuolta Pikkumöykky on, mutta lähinnä mielenkiinto poikavauvojen hoitoon on tällähetkelle suurempi. Meidän läheisillä on monilla pikkuprinsessoja, joita olen hoitanut mutta koskaan en ole hoitanut pientä poikavauvaa. Siitä siis se mielenkiinto. 

Nyt oloni on muuttunut tyttöoloksi. Olen nähnyt unta ihanasta pinkistä lastenhuoneesta ja vaaleanpunaisista vaatteista. Syön (lue himoitsen) kaikkea makeaa, etenkin nyt raskauden puolessa välissä. Finnejä on putkahdellut välillä keskelle otsaa, vaikken ole koskaan noista talipalloista kärsinyt. Pikkumöykyn syke on aina ollut 160+, joka on myöskin tytön "merkki" vanhan kansan uskomusten mukaan. 

 kuva löytyy täältä

Oli miten oli, tuli kumpi tuli niin huomenna se toivottavasti selviää! Pidättehän peukkuja, että kaikki on kunnossa vaavelilla?

Kerron huomenna uutiset.

MASU

Äsken saunassa istuessani huomasin mahani pullahtaneen oikein kunnolla esille. Enää sitä ei voi piilottaa eikä kukaan erehdy luulemaan, että olen vain syönyt hyvin. Päätinkin ottaa mahan kasvun kunniaksi muutamia mahakuvia ja julkaista niitä teille, rakkaat lukijani. (Olettehan siellä?) Vertailun vuoksi mukana myös muutaman viikon takainen kuva.

Rv 17+2

Rv 20+2

Tänään on taas päivä, kun rakastan mahaani.

Esittelen teille myös Pikkumöykyn kahden kuukauden takaa, rv 12+1.

Ensi viikolla tapaamme jälleen rakas lapseni.