 |
| Pikku-Onni viikon vanhana |
Parin tunnin päästä, noin klo 01.00 soitin kelloa ja sanoin kätilölleni, ettei ilokaasu enää auta ja pyysin epiduraalia. Kohdunsuun tilanne ei vain ollut edistynyt! Siis mitä, olin ihmeissäni. Kovista kivuista huolimatta olin edelleen samat 2cm auki mutta kohdunkaula oli hävinnyt nyt kokonaan. Kätilö laittoi ilokaasu annostuksen maksimille ja totesi ettei epiduraalia voisi vielä laittaa. Kestin tunnin verran kunnes kiukkusin ja kierin supistuskivuista. Noin klo 02.00 sain epiduraalin siitäkin huolimatta, että tilanne kohdunsuulla oli "epäkypsä". Epiduraalin laitto ei sattunut yhtään, vedinpäs nimittäin kammottavat ilokaasuöverit samaan aikaan. Olin kuulemma vain yksin hihitellyt ja silmät kieroon katsoen kysellyt, joko epiduraali on laitettu. Epiduraalin takia sain tipan käteeni ja sain myös supistuksia voimistavaa oksitosiinia. Supistukset kovenivat ja niiden kesto piteni - huomasin sen näytöltä, jossa käyrät pyörivät, mutta ah - en tuntenut niitä ollenkaan! Ihana puudutus, en olisi uskonut sen oikeasti toimivan niin hyvin. Kivut katosivat ja saimme molemmat Ukon kanssa jopa nukuttua yöllä pieniä pätkiä. Toisinaan heräsin koviin supistuspiikkeihin ja otin ilokaasua lisäksi. Pääsin edelleen kävelemään itse vessaan tippatelineen kanssa, mutta kun sain toisen epiduraaliannoksen (jossain vaiheessa yötä ne supistukset siis alkoivat taas sattumaan) menivät jalkani tunnottomiksi enkä päässyt ylös sängystä. Rakkoni tyhjennettiin katetroimalla enkä tietenkään tuntenut mitään, suurta helpotusta vain. Pian kohdunsuun tilanne olikin edistynyt, ehkäpä noin klo 04.00 olin 8cm auki! Oksitosiinia lisättiin ja sain kolmannen annoksen epiduraalia ja klo 06.00 olin vihdoin 10cm auki.
Koko avautumisvaihe oli mielestäni hyvinkin siedettävä, pelkäsin paljon kovempia supistuksia ja hurjia kipuja. Sattuihan se - tottakai, mutta kiitos epiduraalin ja ilokaasun sain jopa nukuttua. Tosin kätilö huolestui verenpaineistani, korkeimmillaan ne huitelivat (muistaakseni) jossain 180/120 kieppeillä ja matalimmillaan ne olivat 90/60 ja sahasivat edestakaisin mikä aiheutti minulle suurta pahoinvointia. Sain pahoinvointilääkettäkin mutta olo oli todella kurja ja huono. Noin klo 07.00 sain vielä lisää oksitosiinia. Vaikka olin 10cm auki, ei vauvan pää ollut täysin laskeutunut. Joskus ennen klo 09.00 sain vihdoin luvan alkaa ponnistaa kun ponnistamisen tarve tulee. En tainnut ymmärtää kätilön puheista kohtaa "KUN ponnistamisen tarve tulee". Halusin niin paljon, että kaikki olisi jo ohi, että aloin ähkimään ja "työntämään isoa kakkaa" supistusten tullessa. Ähkin, puhisin, työnsin ja kirosin. Pidin jalkojani koukussa, olin kyljelläni, selälläni, istuvillani. Ukko puristi kättäni, silitti minua, juotti mehua, kannusti ja lohdutti. Minä huusin, kiljuin ja halusin luovuttaa. Olin ilokaasusta, epiduraalista, pahoinvoinnista, sahaavista paineista ja pelosta sekaisin enkä enää jaksanut. Olin ponnistanut puoli tuntia täysin TULOKSETTA. Kätilöt kannustivat ja kertoivat hiustupsun jo näkyvän, mutta pää ei vaan tullut jonkin "kynnyksen yli". Paikalle kutsuttiin lääkäri ja labrahoitaja ottamaan verikokeita sektion varalta. Silloin pelästyin, sektioon en menisi vaikken tiennyt miten saisin lapsen ulos alakauttakaan. Jostain sain vielä hieman voimaa ja jatkoin. Ponnistin hampaat irvessä itseni kuoleman väsyneeksi. Kätilö päätti auttaa lapsen tuloa leikkaamalla välilihan ja kappas, muutama ponnistus ja pää oli ulkona! Se tuli sieltä, en vaan tajunnut vaan ponnistin vieläkin kunnes kuulin sanat "ei tarvitse enää!". Tuntui "plompsahdus" ja lapsi oli ulkona, sateisena torstai aamuna klo 10.08. Sininen, ihana, kiljuva poikamme nostettiin rinnalleni. Hän oli täydellinen. Isä oli yhtä heikkona kuin äitikin eikä kyennyt leikkaamaan edes napanuoraa. Kivut unohtuivat, Onni oli rinnallani. Sinisyyden takia pisteitä 9/10. Rankka oli matka rakkaallenikin. Kätilön ommellessa minua, tutustui poika rinnalla oloon ja alkoi imeä terhakkaasti. Olimme Ukon kanssa maailman onnellisimpia!
Siirryimme osastolle klo 12.00 jälkeen. Osastolla oloaikana kärsin todella kovista alapään kivuista ja kirvelyistä ja jouduin syömään vahvoja kipulääkkeitä. En voinut istua enkä kyennyt kunnolla kävelemäänkään. Vain kyljellään olo sängyllä tuntui siedettävältä. Poikamme läheisyys oli kuitenkin parasta lääkettä, rakastuin pieneen mieheen hetkessä. Olimme sairaalassa seurannassa neljä päivää pojan keltaisuuden takia. Bilirubiiniarvot lähtivät onneksi laskuun ja pääsimme kotiin maanantaina 1.8. Kotona olo on ihanaa, äiti alkoi toipumaan heti kotiin tultua ja nyt kovat kivut ovat vain muistoja. Edelleenkään alapääni ei ole kivuton eikä kunto olo hyvä mutta olen virkeä, iloinen ja onnellinen. Olen tiputtanut kaikki 13 raskauskiloani ja poika imee tissiä niin tiuhaan, että saan varmasti vielä muutaman ylimääräisenkin kilon karistettua. Onni on tyytyväinen, suloinen lapsi. Poika nukkuu hyvin ja jaksaa toisinaan olla hereillä muutamiakin tunteja. Hieman kärsitään vatsavaivoista mutta apua on löytynyt maitohappobakteeri- ja Cuplaton- tipoista ja vauvahieronnasta.
Emme voisi olla onnellisempi perhe. Rakastan miehiäni ja elämäämme. Arkemme täällä jatkuu ja tutustumme poikaamme päivä päivältä lisää. Tämä blogi kuitenkin hiljenee. Kiitos KAIKILLE lukijoilleni, tekstejä kommentoineille ja anonyymistikin seuranneille.
